Pysäytetty kuva mustavalkofilmissä. Kesto 3 päivää.

Elin ihan mielettömässä flow-tilassa nuo kolme päivää. Sain paljon sanoja ja äännähdyksiä, omistettuna vain minulle. Ne ovat lahjoja. Ajatella, että joku ihminen vaivautuu puhumaan vain siitä syystä, että minä kuuntelen, vastaanotan. Hän kertoi asioita, rupatteli, kehui, vitsaili, pohti. Pidän siitä, että hymyäni tai persoonaani kehutaan. Pidän myös omituisista kehuista:

Hän: Sussa on jotain tosi eteeristä.

Ja se kaikki minuun uhrattu hellyys. Kokonainen pieni maailma, vain minua varten. Ihan kaikki visuaaliset ärsykkeet, tuoksut sekä hyminät ja suudelmat kaulallani. Miksi? Minä en ole klassisen kaunis ja lisäksi olen hermoheikko, ailahtelevainen ja syrjäänvetäytyvä. (Jos en olisi, kirjoittaisin lifestyleblogia omalla naamallani ja kuvaisin joka helvetin kanasalaatin, jonka olen viikon aikana syönyt.) En myöskään ole rikas tai vaikutusvaltainen. En voi ohitella ihmisiä baarijonossa, eikä kukaan halua valokuvaan kanssani. Olen näkymätön ja hyvin särkyvää materiaalia. Mutta jos olisin olemassa, olisin merenneito, sellainen joka viettelee miehiä kauniilla laulullaan ja hukuttaa sekä syö äijäparat kun näiden on enää liian myöhäistä pelastautua. Se olisi erittäin mukavaa. Nyt minä lähinnä pelkään, että tässä on koira haudattuna ja muutun meren vaahtopääksi.