Blogit alkavat yleensä esittelyllä ja kuvasarjalla. Minun tapauksessani niin ei käy. Pyrin pysymään ihmisenä, jota ei bongata kadulta. Hyvä lukija, saatan olla se kiireinen bisnesnaisen näköinen henkilö, joka käveli tylysti varpailtasi kohti junaa, eikä edes pysähtynyt pyytämään anteeksi. Toisaalta: saatan olla se rikkinäisissä farkuissa, lippa vinossa kävellyt nuori nainen, jolta pysähdyit pummimaan tupakkaa. En halua, että minut profiloidaan siksi bloggariksi, joka kirjoittaa kaunistelematonta tekstiä ja avautuu ah, niin traagisesta elämästään juuri sinulle, en julkisesti. Haluan tavata ihmiset silmästä silmään, ilman että he ovat arvostelleet minut jo valmiiksi. Haluan myös kirjoittaa asioista, joita en uskaltaisi paljastaa edes lähimmälle ystävälleni. Ihan vain siitä syystä, että tämä pitää minut ajantasalla omasta itsestäni.

Esittely minusta: Harrastan kirjoittamista. Tämän jo tiesitkin. Tätä enempää et pähkinänkuoressa tule saamaan. Sinun pitää vaivautua, sillä minäkin vaivaudun. Se on vähintäänkin reilua.

08.11.2013, location, unknown.

Poltin sitä vanhaa tuttua LM:män punaista ja pohdiskelin syvästi ahdistuneena, että tämäkin tapa on niin kulahtanut. Polttaminen on kuin vanha kännissä otettu tatuointi, josta haluat päästä eroon, mutta et vain jaksa. Olen hieman epävakaassa mielentilassa. Kyseessä ei, luojan kiitos, ole enää mikään epäkypsä teiniangsti. Sain vain pitkästäaikaa hellyyttä. Sain hellyyttä yli 12 tuntia solkenaan niin, ettei se kertaakaan tuntunut pahalta. Enkä ollut minkään muun kuin aivoissani lilluvan oksitoniinin vallassa. Hän kunnioitti omaa tilaani. Sain omia aikojani hivuttautua lähemmäs, hän vain tuli vastaan, lähetti singaaleja, jotka sanoivat "It's up to you, girl. En mä sua mihinkään pakota. Mä hymyilen sulle tätä jalat alta vievää hieman surumielistä Woody Allen-hymyäni jokatapauksessa" Ja minä sain päättää itse, missä vaiheessa mentiin pidemmälle. Oli kertakaikkiaan turvallinen olo. Ja se halu ja ne suudelmat, silitykset, halit. Ei mitään kliseitä. Ei mitään turhaa "Sä oot niin kaunis", paskaa. Se olisi pilannut tunnelman. Täyttymyksen hetket ovat niitä hetkiä kun ei lausuta sanaakaan. En aikaisemmin tiennyt että sellaista on olemassa. Ja olimmehan me puhuneet niitä näitä ja kaikkea siltä väliltä muutenkin ihan tarpeeksi. Kaikelle on aikansa.

Ja jalkani eivät kanna. Ja kehoni on kuin minut olisi keitetty. Ja pääni on sekaisin kuin puberteetti-ikäisen arvomaailma. Mutten ole ihastunut. Takaraivossani tykyttävät elämänkoulun oppitunnit (kuulostipa pikkuvanhalta.:!) hokevat sanoja, läheisriippuvuus, huono itsetunto, narsismi, sosiopaatti, never-trust-anyone. Minusta on tullut melkoinen spartalainen. Turvallisuudentunteeseen hukuttautuminen on itsepetosta parhaimmillaan. Ja kivusta huolimatta mennään sotaan, naama peruslukemilla ja vatsa auki revittynä. Liekehtiviä kettuja jälleen kerran. (Freudin mukaan kettu symboloi torjutuksi tulemista), ei ihme, että kyseiset eläimet kiertelevät minua kuin haavoittunutta kaniinia. Hieroskelen kaulaani ja pelkään sinelmiä. Seksi on teeskentelyä ilman nuolemista, puremista, valta-asetelmia. Ja huomenna minun pitää näyttää siltä, että elän luostaritytön elämää. Vanhempani eivät halua luovuttaa satutettua pikku kullannuppuaan enää yhdellekään narsisti-alkoholisti-huumeidenkäyttäjälle. Tai yksinkertaisesti: yhdellekään MIEHELLE. Koska olen niinsanotusti intellektuelli, joku söpö naapurintyttö käsikynkässä tuskin aiheuttaisi minkäänlaista pahennusta. Uskon, että he hurraisivat mielessään: vika ei ollutkaan meidän väkivaltaisuudessamme ja alkoholinkäytössämme. Ratkaisu löytyi. Se olikin vain homoseksuaali. Voi toista. 

Ei sillä. Kun olin lapsi, sain tarpeeksi haleja ja minulle luettiin iltasatuja. Äiti ja isä muistivat sanoa että rakastivat meitä.

Vihaan tätä sotkuista loukkua, jossa asun. Koska en oikeasti asu täällä, mutta asukkaat eivät jaksa siivota, joten minä siivoan, koska olen liian kiltti. Haluan töihin ja muuttaa kaupungin ulkopuolelle ja leikkiä köyhää aikuisopiskelijaa ja elää hernekeitolla ja kirjoittaa. Haluan miehen ja lapsen ja elikon. Haluan istua lattialla filtillä ja lirkutella ja leikkiä muovileluilla pienen aarteeni kanssa. Minun aarteeni kuoli lilluttuaan kymmenen viikkoa kohdussani. Siitä olisi tullut kaunis, pitkäripsinen lapsi. En edes tiennyt että oliko se poika vai tyttö. Tiedän sitävastoin, että sillä oli pippurisilmät ja harmaankelmeä olemus. Ja tiedän, että siitä olisi tullut ihminen, minun lapseni. Tytölle olisin antanut nimeksi Sini tai Linnea, Alisa tai Kamilla. Pojalle taas Aleksi, Mikael tai Janne. Oh My GOD, haluan sen suloisen miehen kainaloon nukkumaan. APUA. Täällä en uskalla käydä edes suihkussa. Ja kylppäri on paskainen. HALUAN POIS TÄÄLTÄ. Mutta ihmiset ovat mukavia. Se on pakko sanoa. Sekaisin, mutta mukavia. Kuinkakohan kauan tätä jaksaa? Biologinen kello on tosiaan melkoinen aikapommi. Aion kasvattaa lapseni tasapainoiseksi ihmiseksi sellaisen tyypin kanssa, joka osaa olla kypsä aikuinen. Minäkin osaisin jos en olisi depressiivinen paska. Ja ihan tosi, minä yritän olla olematta depressiivinen paska. Aion_hankkia_koulutuksen. Sitä ennen voisin juoda suklaakahvia ja ehkä mahdollisesti tiskata. Vaikka kroppani on kipeä. Kyllä musta vielä ihminen tulee.