09.11.2013, location, same as yesterday

Uneni on katkonaista. Aivan kuin olisin krapulassa. Tärisen ja tupakkaa kuluu. Tärisen. Jokainen, pienikin ärsyke haittaa elämää suunnattomasti. En ole järin sosiaalisella tuulella. Hänestä ei ole kuulunut mitään. Tai on, mutta kun lapsuuden kelpaamattomuuskokemus yhdistetään huonoon itsetuntoon ja tunteeseen, että parisuhteet eivät nyt muutenkaan ole minun kohdallani onnistumisprosenteilla siunattuja, olen kai jo valmis kokemaan sen tunteen, että ei, ei tästäkään mitään tule. Mistään ei tule mitään. Erästä sarjakuvaa siteeratakseni: Ei osaa, ei pysty, ei uskalla. Ehkä minä olenkin ihastunut, mutta suuri epävarmuuteni estää minua toimimasta oikein. Se mies ei ole tarpeeksi huono minulle. Se ei valehdellut tai rehennellyt, eikä kehuskellut naisseikkailuillaan. Eikä se edes ole väkivaltainen. Ei ole kysymys siitä, etten haluaisi häntä. En vain osaa toimia. 

 No offense but I hate these people. Expecially when they just sit all day front of the window and wait someone to rescue them. 

Huh. Onpas minulla misantropinen olo tällä hetkellä. Ärtyisyys kasvaa. Pitäisi varmaan taas alkaa syömään niitä lääkkeitä. Mulla on reseptillä niitä vuoden päiviksi. Mulla on myös ne psykoosilääkkeet, joilla saisin helposti unirytmin taas kuntoon. Ja jalkani alkavat olla taas kunnossa juoksemiseen. Taidan paeta täältä Utopiaworldiin. Siellä voin paremmin. Siellä ei ole muistoa narsistieksästäni, vaan siitä miehestä jonka kanssa kusin suhteen runsaan alkoholinkäyttöni takia. 

Ainakin tiedän, etten luisu samoihin ongelmiin enää. Alkoholi on perseestä. Mulla on krapula ja paha olo ihan ilmankin että joisin. Mulla on paikka elämässä, jossa pääsisin eroon ahdistuksesta. Jos se nainen ei itse pääse omastaan, miksi minä olisin täällä "auttamassa". Ei mun ole pakko. Mulla on läppäri, jolla voin kirjoittaa työhakemuksia. Mulla on myös järkeä sen verran, että voin ottaa hatkat täältä. Mikä tahansa paikka on parempi. Ajatus syntyy. Menen Mc Donaldsiin, otan kahvin ja hampurilaisen. Sitten käyn utopialandiassa suihkussa, siivoan sen paikan, keitän lisää kahvia, teen ruokaa ja hymyilen perheenjäsenille, joita sinne saapuu, tiputellen. Kaikki ovat niitä jotka kaikesta masennuksesta ja rankasta lapsuudestaan huolimatta pärjäävät. Enemmän kuin koskaan, haluan olla osa perhettäni. Minun perheessäni ei käydä sossun luukulla, ryypätä liikaa, olla peliriippuvaisia. Minun perheessäni tehdään asioita, jotta parannuttaisiin. Työkin voi parantaa.

Sain eilen kelpo idean. Voisin ottaa lastenhoitotyötä keikkaduunina. Siihen jos mihin voisin upottaa ylitsepursuavan huolehtimisviettini. Oma lapseni kuoli, mutta minä olen silti kelpoäiti. Tiedän sen. Pieni elämänoptimismi alkaa nostaa päätään ja välkehtiä timantin tavoin. Se kasvaa itsestään. Se kasvattaa itseään ja kurottaa kohti aurinkoa. Se on kauneinta, mitä tiedän. Tajuan, että toivo herää ja äsken niin myrtsi ilmeeni kokee muutoksen parempaan. Minä kykenen tähän. Se on saletti. Minä kykenen vaikuttamaan asioihin. En ole pohjalla koska minä en ole sellainen ihminen. Voisin viestitellä hänelle ja sanoa, että meillä oli ihanaa ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Voisin ehdottaa retkeä jonnekin ja kertoa kuinka pidänkään valokuvaamisesta. Voisin kysyä, pitääkö hänkin, pakata kaakaota mukaan, pukeutua käytännöllisesti, vaikkakin synkästi ja hymyillä koko sen ajan. Näin minä voisinkin toimia. Se kuulostaa aukottoman hyvältä suunnitelmalta, sillä minähän en neljän seinän sisälle jää, ellei joku pakota. 

12.11.2013 - Utopialand

Olen vellonut omissa ajatuksissani ja oikein uiskennellut hyvänolontunteessa. Olen hupakko. Tosin harvinaisen jalat maassa oleva hupakko: hän kertoi minulle pärjäävänsä ilman minua, ja minä sanoin että se on ihan jees, koska olen taiteilija ja tarvitsen runsaasti omaa tilaa. Puhuimme ihmissyöjämerenelävistä ja siitä kuinka ihminen on eläimistä idiootein. Misantropiaa, taas, tällä kertaa ilman vihaa. Tapasin myös R:n, kauniin, tyylikkäästi pukeutuvan naisen, jolla on tavattoman pehmeä ääni ja suuret silmät. Pidän hänestä, vaikka hän halaakin minua tavalla, jolla halataan ihmistä jota pelätään. Tai ehkä hän pelkää, että menen rikki kun minua halaa. En ole polttanut 24:n tuntiin. Teki mieli, mutta otin nikotiinipurukumin. Ne itseasiassa toimivat ihan hyvin. Varsinkin jos uskoo niiden toimivan, eikä ole tapariippuvainen. Tapariippuvuuteen auttaa liitujen syöminen ja muu oheistoiminta. 

Minua ei tänään tuijotettu omituisesti, vaan lähinnä hymyiltiin. Olin hetken onnellinen. Sertraliinia, Ketiapiinia, kofeiinia ja tupla-annos nikotiinia. Piristyn päivä päivältä, vaikka minun pitäisi olla tavattoman kaamosmasentunut ja repiä ranteeni suikaleiksi partaterältä, joita kannan ihan vain mielenterveydellisistä syistä käsilaukussani. Ei sillä, ranteeni ovat sileät ja valkoiset. Niissä risteilee paljon pintaverisuonia, muttei ainuttakaan arpea. En voisi koskaan viiltää itseltäni rannetta auki. Se on jotenkin hyvin kliseinen tapa päättää päivänsä. Liian teatraalinen. Haluan kuolla kahden luotijunan törmäyksessä, ympäristökatastrofissa tai ison rakennuksen romahtaessa. Haluan, että ruumiini palaa kasvottomaksi ja tunnistamattomaksi. En halua aiheuttaa vahinkoa enkä olla yksilö, haluan mennä massan mukana. En halua että nimeni erottuu. Haluan olla anonyymi. 

(Mutta sinulle, sinulle vain, haluan olla erityinen.)