Utopialand - 18.11.2013

A painfull death awaits everyone of us, it's just an attidute question if you enjoy it or not.

Hymyilen, jaksan tehdä asioita, Hymyilen, poskiin sattuu. Hymyilen, ajattelen sitä kuinka elävältä ihmiseltä sahataan raajoja leipäveitsellä. Lempikohtani on joko se, kun veitsi rikkoo ihon tai se, kun se rutisee luuta vasten. Hymyilen ja juttelen mukavia ja vastaan puhelimeen ja käyn kaupassa. Ja kun katselen, mitä kaverini jakavat netissä, tekee mieleni läimiä heitä ympäri korvia ihan vaan siitä ilosta, että he ovat tekopyhiä ääliöitä, jotka ansaitsisivat erittäin brutaalin ja kivuliaan kuoleman. Tyhmyys on syntiä.

Päivi Räsänen rypistelee otsaansa sanomalehdessä ja ajattelen, että hänen jos kenen pitäisi korjata kielioppiaan. Kukaan ei voi ottaa tosissaan ministeriä, jonka sanajärjestys kusee niin huolella, ihan tosi! Tosin, kuinka kukaan voi ottaa tosissaan sellaistakaan ihmistä, jonka muisti pätkii? Tai sellaista, jonka mielestä on ihan okei vihata ihmisiä ihonvärin suhteen ja joka kuittaa kaiken vitsinä? Politiikka jos mikä on totista touhua, perustakaa sketsisarja, jos ette kykene sanomaan asioita vakavalla naamalla.

Kaipaan aikoja, jolloin sanomalehden isointa otsikkoa ei tuhlattu seksiskandaalien setvimiseen! Kaipaan aikoja, jolloin ei tarvinnut pelätä hyvinvoinnin katoamista. Saattoi olla huolissaan lähi-idästä ja kehitysmaista ja ajatella kärpästen valtaamia laihojen lasten ruumiita. Ei tarvinnut tietää sitä faktaa, että täällä joka toinen päivä yksi vanhus hirttäytyy koska on niin yksin. Ja samalla puhutaan ylikansoittumisesta. Samalla teinit kiroilevat kovaan ääneen kun ei ole rahaa röökiin tai sidukkaan. Samalla Cheek räppää naisista, merkkiautoista ja luulee olevansa James Bond. Käännän radion pois. Haluan olla kuin klassisen kaunis nainen, mustavalkoisessa elokuvassa. Sellainen dramaattinen, jolla on paljon silmämeikkiä, valkoinen Marilyn-kampaus ja strasseja ja timantteja leningissä. Haluan kantaa revolveria käsilaukussani ja kuunnella Jazzia. Haluan olla samaan aikaan paheellinen, mutta niin viattomalla tavalla, että säilyn pyhimyksenä ja symbolina vielä 50 vuotta kuolemani jälkeen. Haluan olla legenda. Menneiden aikojen legenda. Tässä ajassa jopa Curt Cobain tuntuu 1800-luvun aateliselta, älyköltä ja aristokraatilta. En halua nähdä mitä tulevaisuus tuo.

Pysäytetty kuva mustavalkofilmissä. Kesto 3 päivää.

Elin ihan mielettömässä flow-tilassa nuo kolme päivää. Sain paljon sanoja ja äännähdyksiä, omistettuna vain minulle. Ne ovat lahjoja. Ajatella, että joku ihminen vaivautuu puhumaan vain siitä syystä, että minä kuuntelen, vastaanotan. Hän kertoi asioita, rupatteli, kehui, vitsaili, pohti. Pidän siitä, että hymyäni tai persoonaani kehutaan. Pidän myös omituisista kehuista:

Hän: Sussa on jotain tosi eteeristä.

Ja se kaikki minuun uhrattu hellyys. Kokonainen pieni maailma, vain minua varten. Ihan kaikki visuaaliset ärsykkeet, tuoksut sekä hyminät ja suudelmat kaulallani. Miksi? Minä en ole klassisen kaunis ja lisäksi olen hermoheikko, ailahtelevainen ja syrjäänvetäytyvä. (Jos en olisi, kirjoittaisin lifestyleblogia omalla naamallani ja kuvaisin joka helvetin kanasalaatin, jonka olen viikon aikana syönyt.) En myöskään ole rikas tai vaikutusvaltainen. En voi ohitella ihmisiä baarijonossa, eikä kukaan halua valokuvaan kanssani. Olen näkymätön ja hyvin särkyvää materiaalia. Mutta jos olisin olemassa, olisin merenneito, sellainen joka viettelee miehiä kauniilla laulullaan ja hukuttaa sekä syö äijäparat kun näiden on enää liian myöhäistä pelastautua. Se olisi erittäin mukavaa. Nyt minä lähinnä pelkään, että tässä on koira haudattuna ja muutun meren vaahtopääksi.

 

09.11.2013, location, same as yesterday

Uneni on katkonaista. Aivan kuin olisin krapulassa. Tärisen ja tupakkaa kuluu. Tärisen. Jokainen, pienikin ärsyke haittaa elämää suunnattomasti. En ole järin sosiaalisella tuulella. Hänestä ei ole kuulunut mitään. Tai on, mutta kun lapsuuden kelpaamattomuuskokemus yhdistetään huonoon itsetuntoon ja tunteeseen, että parisuhteet eivät nyt muutenkaan ole minun kohdallani onnistumisprosenteilla siunattuja, olen kai jo valmis kokemaan sen tunteen, että ei, ei tästäkään mitään tule. Mistään ei tule mitään. Erästä sarjakuvaa siteeratakseni: Ei osaa, ei pysty, ei uskalla. Ehkä minä olenkin ihastunut, mutta suuri epävarmuuteni estää minua toimimasta oikein. Se mies ei ole tarpeeksi huono minulle. Se ei valehdellut tai rehennellyt, eikä kehuskellut naisseikkailuillaan. Eikä se edes ole väkivaltainen. Ei ole kysymys siitä, etten haluaisi häntä. En vain osaa toimia. 

 No offense but I hate these people. Expecially when they just sit all day front of the window and wait someone to rescue them. 

Huh. Onpas minulla misantropinen olo tällä hetkellä. Ärtyisyys kasvaa. Pitäisi varmaan taas alkaa syömään niitä lääkkeitä. Mulla on reseptillä niitä vuoden päiviksi. Mulla on myös ne psykoosilääkkeet, joilla saisin helposti unirytmin taas kuntoon. Ja jalkani alkavat olla taas kunnossa juoksemiseen. Taidan paeta täältä Utopiaworldiin. Siellä voin paremmin. Siellä ei ole muistoa narsistieksästäni, vaan siitä miehestä jonka kanssa kusin suhteen runsaan alkoholinkäyttöni takia. 

Ainakin tiedän, etten luisu samoihin ongelmiin enää. Alkoholi on perseestä. Mulla on krapula ja paha olo ihan ilmankin että joisin. Mulla on paikka elämässä, jossa pääsisin eroon ahdistuksesta. Jos se nainen ei itse pääse omastaan, miksi minä olisin täällä "auttamassa". Ei mun ole pakko. Mulla on läppäri, jolla voin kirjoittaa työhakemuksia. Mulla on myös järkeä sen verran, että voin ottaa hatkat täältä. Mikä tahansa paikka on parempi. Ajatus syntyy. Menen Mc Donaldsiin, otan kahvin ja hampurilaisen. Sitten käyn utopialandiassa suihkussa, siivoan sen paikan, keitän lisää kahvia, teen ruokaa ja hymyilen perheenjäsenille, joita sinne saapuu, tiputellen. Kaikki ovat niitä jotka kaikesta masennuksesta ja rankasta lapsuudestaan huolimatta pärjäävät. Enemmän kuin koskaan, haluan olla osa perhettäni. Minun perheessäni ei käydä sossun luukulla, ryypätä liikaa, olla peliriippuvaisia. Minun perheessäni tehdään asioita, jotta parannuttaisiin. Työkin voi parantaa.

Sain eilen kelpo idean. Voisin ottaa lastenhoitotyötä keikkaduunina. Siihen jos mihin voisin upottaa ylitsepursuavan huolehtimisviettini. Oma lapseni kuoli, mutta minä olen silti kelpoäiti. Tiedän sen. Pieni elämänoptimismi alkaa nostaa päätään ja välkehtiä timantin tavoin. Se kasvaa itsestään. Se kasvattaa itseään ja kurottaa kohti aurinkoa. Se on kauneinta, mitä tiedän. Tajuan, että toivo herää ja äsken niin myrtsi ilmeeni kokee muutoksen parempaan. Minä kykenen tähän. Se on saletti. Minä kykenen vaikuttamaan asioihin. En ole pohjalla koska minä en ole sellainen ihminen. Voisin viestitellä hänelle ja sanoa, että meillä oli ihanaa ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Voisin ehdottaa retkeä jonnekin ja kertoa kuinka pidänkään valokuvaamisesta. Voisin kysyä, pitääkö hänkin, pakata kaakaota mukaan, pukeutua käytännöllisesti, vaikkakin synkästi ja hymyillä koko sen ajan. Näin minä voisinkin toimia. Se kuulostaa aukottoman hyvältä suunnitelmalta, sillä minähän en neljän seinän sisälle jää, ellei joku pakota. 

12.11.2013 - Utopialand

Olen vellonut omissa ajatuksissani ja oikein uiskennellut hyvänolontunteessa. Olen hupakko. Tosin harvinaisen jalat maassa oleva hupakko: hän kertoi minulle pärjäävänsä ilman minua, ja minä sanoin että se on ihan jees, koska olen taiteilija ja tarvitsen runsaasti omaa tilaa. Puhuimme ihmissyöjämerenelävistä ja siitä kuinka ihminen on eläimistä idiootein. Misantropiaa, taas, tällä kertaa ilman vihaa. Tapasin myös R:n, kauniin, tyylikkäästi pukeutuvan naisen, jolla on tavattoman pehmeä ääni ja suuret silmät. Pidän hänestä, vaikka hän halaakin minua tavalla, jolla halataan ihmistä jota pelätään. Tai ehkä hän pelkää, että menen rikki kun minua halaa. En ole polttanut 24:n tuntiin. Teki mieli, mutta otin nikotiinipurukumin. Ne itseasiassa toimivat ihan hyvin. Varsinkin jos uskoo niiden toimivan, eikä ole tapariippuvainen. Tapariippuvuuteen auttaa liitujen syöminen ja muu oheistoiminta. 

Minua ei tänään tuijotettu omituisesti, vaan lähinnä hymyiltiin. Olin hetken onnellinen. Sertraliinia, Ketiapiinia, kofeiinia ja tupla-annos nikotiinia. Piristyn päivä päivältä, vaikka minun pitäisi olla tavattoman kaamosmasentunut ja repiä ranteeni suikaleiksi partaterältä, joita kannan ihan vain mielenterveydellisistä syistä käsilaukussani. Ei sillä, ranteeni ovat sileät ja valkoiset. Niissä risteilee paljon pintaverisuonia, muttei ainuttakaan arpea. En voisi koskaan viiltää itseltäni rannetta auki. Se on jotenkin hyvin kliseinen tapa päättää päivänsä. Liian teatraalinen. Haluan kuolla kahden luotijunan törmäyksessä, ympäristökatastrofissa tai ison rakennuksen romahtaessa. Haluan, että ruumiini palaa kasvottomaksi ja tunnistamattomaksi. En halua aiheuttaa vahinkoa enkä olla yksilö, haluan mennä massan mukana. En halua että nimeni erottuu. Haluan olla anonyymi. 

(Mutta sinulle, sinulle vain, haluan olla erityinen.) 

Blogit alkavat yleensä esittelyllä ja kuvasarjalla. Minun tapauksessani niin ei käy. Pyrin pysymään ihmisenä, jota ei bongata kadulta. Hyvä lukija, saatan olla se kiireinen bisnesnaisen näköinen henkilö, joka käveli tylysti varpailtasi kohti junaa, eikä edes pysähtynyt pyytämään anteeksi. Toisaalta: saatan olla se rikkinäisissä farkuissa, lippa vinossa kävellyt nuori nainen, jolta pysähdyit pummimaan tupakkaa. En halua, että minut profiloidaan siksi bloggariksi, joka kirjoittaa kaunistelematonta tekstiä ja avautuu ah, niin traagisesta elämästään juuri sinulle, en julkisesti. Haluan tavata ihmiset silmästä silmään, ilman että he ovat arvostelleet minut jo valmiiksi. Haluan myös kirjoittaa asioista, joita en uskaltaisi paljastaa edes lähimmälle ystävälleni. Ihan vain siitä syystä, että tämä pitää minut ajantasalla omasta itsestäni.

Esittely minusta: Harrastan kirjoittamista. Tämän jo tiesitkin. Tätä enempää et pähkinänkuoressa tule saamaan. Sinun pitää vaivautua, sillä minäkin vaivaudun. Se on vähintäänkin reilua.

08.11.2013, location, unknown.

Poltin sitä vanhaa tuttua LM:män punaista ja pohdiskelin syvästi ahdistuneena, että tämäkin tapa on niin kulahtanut. Polttaminen on kuin vanha kännissä otettu tatuointi, josta haluat päästä eroon, mutta et vain jaksa. Olen hieman epävakaassa mielentilassa. Kyseessä ei, luojan kiitos, ole enää mikään epäkypsä teiniangsti. Sain vain pitkästäaikaa hellyyttä. Sain hellyyttä yli 12 tuntia solkenaan niin, ettei se kertaakaan tuntunut pahalta. Enkä ollut minkään muun kuin aivoissani lilluvan oksitoniinin vallassa. Hän kunnioitti omaa tilaani. Sain omia aikojani hivuttautua lähemmäs, hän vain tuli vastaan, lähetti singaaleja, jotka sanoivat "It's up to you, girl. En mä sua mihinkään pakota. Mä hymyilen sulle tätä jalat alta vievää hieman surumielistä Woody Allen-hymyäni jokatapauksessa" Ja minä sain päättää itse, missä vaiheessa mentiin pidemmälle. Oli kertakaikkiaan turvallinen olo. Ja se halu ja ne suudelmat, silitykset, halit. Ei mitään kliseitä. Ei mitään turhaa "Sä oot niin kaunis", paskaa. Se olisi pilannut tunnelman. Täyttymyksen hetket ovat niitä hetkiä kun ei lausuta sanaakaan. En aikaisemmin tiennyt että sellaista on olemassa. Ja olimmehan me puhuneet niitä näitä ja kaikkea siltä väliltä muutenkin ihan tarpeeksi. Kaikelle on aikansa.

Ja jalkani eivät kanna. Ja kehoni on kuin minut olisi keitetty. Ja pääni on sekaisin kuin puberteetti-ikäisen arvomaailma. Mutten ole ihastunut. Takaraivossani tykyttävät elämänkoulun oppitunnit (kuulostipa pikkuvanhalta.:!) hokevat sanoja, läheisriippuvuus, huono itsetunto, narsismi, sosiopaatti, never-trust-anyone. Minusta on tullut melkoinen spartalainen. Turvallisuudentunteeseen hukuttautuminen on itsepetosta parhaimmillaan. Ja kivusta huolimatta mennään sotaan, naama peruslukemilla ja vatsa auki revittynä. Liekehtiviä kettuja jälleen kerran. (Freudin mukaan kettu symboloi torjutuksi tulemista), ei ihme, että kyseiset eläimet kiertelevät minua kuin haavoittunutta kaniinia. Hieroskelen kaulaani ja pelkään sinelmiä. Seksi on teeskentelyä ilman nuolemista, puremista, valta-asetelmia. Ja huomenna minun pitää näyttää siltä, että elän luostaritytön elämää. Vanhempani eivät halua luovuttaa satutettua pikku kullannuppuaan enää yhdellekään narsisti-alkoholisti-huumeidenkäyttäjälle. Tai yksinkertaisesti: yhdellekään MIEHELLE. Koska olen niinsanotusti intellektuelli, joku söpö naapurintyttö käsikynkässä tuskin aiheuttaisi minkäänlaista pahennusta. Uskon, että he hurraisivat mielessään: vika ei ollutkaan meidän väkivaltaisuudessamme ja alkoholinkäytössämme. Ratkaisu löytyi. Se olikin vain homoseksuaali. Voi toista. 

Ei sillä. Kun olin lapsi, sain tarpeeksi haleja ja minulle luettiin iltasatuja. Äiti ja isä muistivat sanoa että rakastivat meitä.

Vihaan tätä sotkuista loukkua, jossa asun. Koska en oikeasti asu täällä, mutta asukkaat eivät jaksa siivota, joten minä siivoan, koska olen liian kiltti. Haluan töihin ja muuttaa kaupungin ulkopuolelle ja leikkiä köyhää aikuisopiskelijaa ja elää hernekeitolla ja kirjoittaa. Haluan miehen ja lapsen ja elikon. Haluan istua lattialla filtillä ja lirkutella ja leikkiä muovileluilla pienen aarteeni kanssa. Minun aarteeni kuoli lilluttuaan kymmenen viikkoa kohdussani. Siitä olisi tullut kaunis, pitkäripsinen lapsi. En edes tiennyt että oliko se poika vai tyttö. Tiedän sitävastoin, että sillä oli pippurisilmät ja harmaankelmeä olemus. Ja tiedän, että siitä olisi tullut ihminen, minun lapseni. Tytölle olisin antanut nimeksi Sini tai Linnea, Alisa tai Kamilla. Pojalle taas Aleksi, Mikael tai Janne. Oh My GOD, haluan sen suloisen miehen kainaloon nukkumaan. APUA. Täällä en uskalla käydä edes suihkussa. Ja kylppäri on paskainen. HALUAN POIS TÄÄLTÄ. Mutta ihmiset ovat mukavia. Se on pakko sanoa. Sekaisin, mutta mukavia. Kuinkakohan kauan tätä jaksaa? Biologinen kello on tosiaan melkoinen aikapommi. Aion kasvattaa lapseni tasapainoiseksi ihmiseksi sellaisen tyypin kanssa, joka osaa olla kypsä aikuinen. Minäkin osaisin jos en olisi depressiivinen paska. Ja ihan tosi, minä yritän olla olematta depressiivinen paska. Aion_hankkia_koulutuksen. Sitä ennen voisin juoda suklaakahvia ja ehkä mahdollisesti tiskata. Vaikka kroppani on kipeä. Kyllä musta vielä ihminen tulee.